Tätä kirjoittaessa, olen elänyt viisi päivää ”Satkun viikkoa”. Satkun viikko on @naisetpuhuurahasta -yhteisön Meritan kehittelemä haaste, jossa käytettävissä viikon ajan on 100€. Satasen on pitänyt riittää ruokaan ja viikon muihin kuluihin. Minun Satkun viikkoon ei ole kuulunut polttoaineet, laskut eikä miehen lounaat.
Satkun viikko on vielä kesken, mutta sai minut ajattelemaan syvällisesti kulutustani. Millaista kuluttamiseni on ollut, millaista se on nyt ja mitä haluan sen olevan tulevaisuudessa.
Silloin kun minulla ei ollut perhettä, elin ja kulutin ihan todella vähän. En ostanut jääkaappiini edes voita, koska minä itse en tarvinnut sitä. Paistamiseen käytin öljyä ja leivän päälle koin voin olevan turha. Jääkaappini oli usein tyhjä, söin töissä ja harvoin olin yksin kotona. Nyt kun menossa on mukana perhe eli minä + kolme muuta, kuluttaminen on tietysti suurempaa.
Koen edelleen olevani tunnollinen kuluttaja. En osta uusinta teknologiaa, vaan ostan uuden, kun vanha ei enää toimi. Paketoin lahjat sanomalehteen, koska minusta lahjapaperi on rahan hukkaan heittämistä. Parsin vaatteita. Käytän tavarat loppuun. En seuraa sisustustrendejä, vaan kotiani koristavat isovanhempieni huonekalut. Vaikka yksi raidallinen viltti ei sovi mitenkään olohuoneen muihin väreihin, en raaski heittää sitä pois, koska se on hyvä viltti, vaikka onkin väärän värinen.
Satkun budjetti paukkui yli viidennen päivän kohdalla. Tunnen pientä epäonnistumista. Miten voi olla niin, etten osaa rakentaa menojani riittäväksi neljän hengen perheelle edes seitsemän päivän ajan. Miksi olen huono pysymään budjetissa?
Mietin, miksi osallistuin haasteeseen? Miksi halusin kuluttaa vähemmän? Enkä oikeastaan tiedä. No, innostuin tietenkin siitä haasteesta. Se oli ja on edelleen mielenkiintoinen. 100€ viikossa pitäisi riittää, 100€ on iso raha. Toki halusin myös seurata kulutustani, koska tuloni ovat nyt opintovapaan vuoksi pienemmät. En ole koskaan budjetoinut käytettävää rahaani. Budjetoin toki kuukausittain lainan maksuun, rahastoihin, säästöön ja laskuihin rahaa, mutta käytettäväksi jäävä raha on vapaata. Se on vapaata sen tähden, että minä haluan olla vapaa käyttämään rahaa. Sen vapauden vuoksi teen rahaa, en halua, että raha komentelee minua.
Selkärangassani on opetus isältäni. Muistan mitä hän aina sanoi jonkin hankinnan jälkeen. Oli se hankinta pieni tai suuri, hänen, minun tai jonkun suuren yksikön tekemä. Opetus oli pinttynyt myös puolisoni mieleen. Hän osti yritykselleen uusia työkaluja isolla rahalla ja minun kauhistellessani summaa, hän sanoi sen opetuksen ääneen: ”rahan täytyy kiertää, muuten tulee lama”.
Pysähdyin tähän. Jos me kaikki löisimme nyt kukkaromme nyörit kiinni ja lopettaisimme kuluttamisen, kuka meille enää tarjoaisi palveluja, ruokaa, tavaroita, elektroniikkaa tai yhtään mitään muutakaan? Jos minä lakkaan käymästä hierojalla, koska haluan säästää 40€ ja pitää sen itselläni ja kaikki muutkin hierojan asiakkaat tekevät niin, ei meillä ole enää hierojaa, jonka luona käydä tulevaisuudessa.
Sen vuoksi on erittäin tärkeää, että mietimme menojamme ja nimenomaan kulutustamme. Niitä paikkoja, palveluja ja tuotteita, joihin haluamme kuluttaa, joiden haluamme olla olemassa tulevaisuudessa. Kulutuksen määrää tärkeämpää onkin miettiä kulutuksen kohdetta.
Säästän joka kuukausi rahastoihin ja tilille, kuinka paljon enemmän minä itse tarvitsen? Hyödyn tulevaisuudessa varmasti enemmän siitä, että kulutan rahaani niin, että voin ostaa vielä tulevaisuudessakin. Tärkeää on nyt, juuri tämän maailmantilanteen aikana, kun kaikki kallistuu, hinnat nousevat ja kaiken tulevaisuus on epävarmaa, että yksilöt kuluttavat. Ja nimenomaan meidän yksilöiden pitää keskittää kuluttamista niihin asioihin, joiden haluamme olla olemassa huomennakin. Koska jos me emme nyt kuluta, emme voi kuluttaa huomennakaan.
